TET-harjoittelijan ajatuksia

Tunteiden vuoristorataa väriloiston keskellä

Ilkka Heiskasen käsissä Maratontanssit saa muodon, jossa tunnelma vaihtuu sekunneissa laidasta laitaan. Hämeenlinnan teatteri esittää tarinan, jonka ainutlaatuinen juoni saa katsojan aivot raksuttamaan. Käsikirjoituksen perustana on Horace McCoyn teos They Shoot Horses, Don’t They? ja tekstin on oivaltavasti suomentanut Esko Elstelä.

Näytelmässä Robert Syverten on joutunut kuulusteltavaksi, kun hänen ystävänsä Gloria Beatty on kuollut ja häntä epäillään murhaajaksi. Robert alkaa kertoa komisariolle, miten hänen viimeisimmät 47 päivää menivätkään ja maratontanssit alkavat.

En oikein tiennyt mitä odottaa, kun istahdin katsomoon. Heti kun näytelmän idea selkiintyi, innostuin lisää. Lavasteet heräävät eloon kunnolla, kun tanssien kilpailijat tulevat esiin ja koko lava huokuu 1930-luvun Amerikkaa. Ihastuin koko tunnelmaan, mutta se muuttuu yhtäkkiä, kun komissario Stednan kuulustelut jatkuvat. Musiikkia sekä tanssia on paljon. Livebändi antaa parastaan ja on iso osa näytelmää. Birgitta Putkosen kantava ääni on upea erityisesti hänen soolokappaleissaan. Tanssi on lähellä sydäntäni ja hieman petyin koreografioihin. Lavan pinta-alaa käytetään monipuolisesti, mutta näistä näyttelijöistä saataisiin puristettua vielä enemmän tanssin ja sen tekniikan osalta.

Näyttelijäntyö on laadukasta ja erityisesti taustahahmojen läsnäolo koko esityksen ajan säilyy ihanasti. Samalla kun muut tanssivat, laulavat ja soittavat, Katariina Kuisma-Syrjän Rouva Laydeniä, maratontanssien vakiokatsojaa, on huvittavaa seurata hänen hyräillessään kappaleiden tahtiin. Hahmoja näytelmässä on paljon, enkä oikein kaikille nähnyt tarkoitusta. Tietysti tanssiosuuksissa on näyttävää, kun

ihmisiä on monia, mutta muutamia rooleja olisi voinut jättää kokonaan mielestäni pois. Hahmot ovat osittain myös samanlaisia ja olisin kaivannut niihin variaatiota ja monipuolisuutta.

Loppuratkaisu tuli itselleni täysin yllätyksenä. Tämän teoksen kohdalla muistin taas, kuinka teatteri voi yllättää. Monia tarinan linjoja jää auki, kun kesken tanssien tapahtuu yllättävä käänne. Vaikka aihe on hauska, ainutlaatuinen ja kuulostaa kevyeltä, on tekstin sisällä rankka teema. Pohditaan ystävyyttä ja mitä kaikkea siihen voikaan kuulua. Mikä kaikki on oikein ja väärin ja missä menee sen raja? Myös köyhyyttä sivuutetaan, koska ovathan nuoret tanssimassa lähinnä pääpotin, 1000 dollarin, takia.

Maratontanssit viihdyttää, mutta antaa lopussa ajateltavaa. Uskon, että vanhempi ikäpolvi saa tästä vielä enemmän irti, koska he tunnistavat kappaleita, joita bändi soittaa. Itse 15-vuotiaana tunnistin ehkä kolme. Suosittelen Maratontansseja kaikenikäisille ja niille, jotka tykkäävät tunteikkaista tarinoista.

Teatteriarvio

Minttu Viitamäki 25.9.2020