Blogi

 

 

Voisitko kertoa hieman taustastasi: miten päädyit teatteriohjaajaksi?

Opiskelin Jyväskylän yliopistossa ja liityin heti vuonna 1980 [Jyväskylän] Ylioppilasteatteriin. Aika nopeasti aloin myös kirjoittaa. Lisäksi tein töitä draaman tuntiopettajana ja teimme kokeellisia teatteriesityksiä. Koko ajan myös näyttelin, vierailin muun muassa Jyväskylän kaupunginteatterissa iltanäyttelijänä ja kiersimme Suomen Lastenteatterissa opiskelujen ohella.

Teoriapuolella opintoni koskivat näytelmäkirjallisuutta, teatteria, estetiikkaa ja filosofiaa. Kun valmistuin filosofian maisteriksi 1986, sain heti kiinnityksen Kuopion kaupunginteatteriin ohjaajana. Sieltä menin nopeasti Lahteen: ensin olin näyttelijä-ohjaaja, mutta aika nopeasti halusin kirjoittaa. Näytteleminen vei liikaa aikaa kirjoittamiselta, joten aloin vain ohjata ja kirjoittaa.

Ohjaat Hämeenlinnan Teatteriin Tyttö ja varis -näytelmän. Mikä on mielestäsi näytelmän keskeinen teema ja sanoma?

Rakkaus ja äidinrakkaus. Ne on ovelasti sinne sisäänkirjoitettu. Sitten yksinäisyys ja selviytyminen. 

Miten valmistaudut ohjaamaan näytelmää? Onko sinulla erityisiä rutiineja tai menetelmiä?

Riippuu hyvin paljon näytelmän lajista, miten valmistautuminen tapahtuu. Onko se iso spektaakkeli, musikaali, missä on niin monta osa-aluetta, väkeä ja iso näyttämö, joka vaatii minuutti minuutilta suunnittelua. Esimerkiksi lavastuksen valmistus aloitetaan jo vuosi etukäteen, jolloin on jo tiedettävä, mitä näyttämöllä tapahtuu. Tällöin harjoitusprosessi ei ole spontaania luomista; se on asioiden suunnittelua, jotka suunnitellaan hyvin tarkkaan. 
Useimmiten ohjaan omaa tai itse dramatisoimaani tekstiä, jolloin olen käynyt asiayhteyksien tarkastamisen jo kirjoitusvaiheessa hyvin vahvasti, jolloin se ei ole enää niin vahva osa ohjaamistyötä, vaan se kietoutuu kirjoitusvaiheeseen. 

Tällainen draama [kuten Tyttö ja varis], jossa on muutama henkilö, niin keskeinen työ painottuu harjoituksiin, joissa ihan yhtä lailla etukäteen suunnittelen tietyn kulman, ajatuksen ja punaisen langan, mikä pitää kulkea siellä sisällä. Se on käytännössä kuitenkin semmoista mikro-ohjaamista harjoitustilanteessa, mitä ei suunnitella etukäteen vaan käydään aika dialogin omaisesti näyttelijän ja näyttelijöiden kesken. Se miltä se alkaa näyttäytyä liittyy paljon myös näyttelijän ajatukseen, yhteiseen energiaan ja kommunikaatioon. Se on herkempää ja paljon siinä hetkessä ja harjoitustilanteessa muotoutuvaa.

Koko ajan täytyy ajatella tietynlaista rytmien etenemistä ja variointia, että tilanne ei jää paikoilleen, vaikka tunnelma voisi siihen viedäkin. Ohjaamistyö on tarkkailevaa ja ilmaisun kirkkautta koko ajan arvioivaa. Hyvin vahvaa dialogia näyttelijän kanssa Tyttö ja varis -tyyppisessä näytelmässä.

Olet itse myös kirjoittanut tämän teoksen. Miltä tuntuu ohjata se ensi kertaa näyttämölle?

Sehän on aika tavanomaista, että ohjaan kantaesityksen, mutta tässä teoksessa en ohjannut. Siitä on pitkä aika, kun olen kirjoittanut tämän [tekstin], mikä tuntuu mukavalta, koska tähän voi suhtautua melkein kuin mihin tahansa tekstiin. Koska kirjoitusprosessi ei ole niin lähellä, tähän voi suhtautua kuin ulkopuolinen. Voi tarkastella tilannetta ohjaajan positiosta, ei enää niin vahvasti kirjoittajan. Se tuntuu ainakin vaihtelulta. Kevään harjoitusten perusteella voin todeta, että tällä ryhmällä tulee huippu mielenkiintoinen lopputulos.  

Mitä toivot yleisön kokevan tai ajattelevan katsottuaan Tyttö ja varis -näytelmän?

Tekijänä en halua määritellä katsojan tunteita tai ajatuksia. Ohjaajana ohjaan esityksen vaikuttavuutta ja koskettavuuttakin, mutta se mikä kutakin yksilöä riipaisee tai muuttaa, niin sitä en pysty määrittämään. Kyllä uskon, että jos esitystä katsoessa liikutut, on se naurua tai itkua, niin se antaa jonkinlaista voimaa tai lohtua ihan yleisesti ottaen, se on voimaa antava kokemus. Se on eri asia kuin yksin kotona TV:tä katsoessa, kun olet yksin vastaanottaja.  Yhteinen kokemus vahvistaa suuntaa, on tunne mikä tahansa. Läsnäolon merkitys on iso. Jos hyvin käy, se on vahvasti voimauttava ja lohduttava. Sillä tavalla ajattelen, että teatteri on säilynyt hengissä kaikki nämä vuodet. Siinä missä tarinankerronnan tavat ovat lisääntyneet, teatterin voima on läsnäolossa, kun elävä näyttelijä on katsojan edessä tekemässä työtään. Vahvistava, voimaannuttava ja lohduttava asia tapahtuu teatterissa, sen takia tämä laji on elossa. 
 

Kuva: Harri Hinkka

  Takaisin